perjantai 24. elokuuta 2012

Näyte tyylikausitutkimuksesta vuonna 2500

Vertaileva katsaus kirjallisuuden tyylikausien taitekohtiin. Katkelmat osioista 1500-1600 -luvut sekä Postmodernismista systomykoosiin.


1500-1600-luvuilla kirjailijat olivat pääsääntöisesti aatelistoa, ja porvariskirjailijat tarvitsivat hoviin edustajan saadakseen tekstejään näkyville. Kirjallisuuden arvottaminen säätyaseman mukaan alkoi rapista vasta 1600-luvun loppupuolella. Oheisessa valokuvassa ranskalaisen porvarissäätyisen alkuperäinen käsikirjoitus näytelmästä, jota on mahdollisesti esitetty katuteatterissa.



(Aatelinen ja porvari keskustelevat)
---
Aatelinen: Onhan selvää, ett'ei alemmista kansankerroksista, barbaareista, voi nousta itsessään yleviä ja jaloja tunteita. Siksi porvarissyntyiset taiteilijat tarvitsevat hoviin edustajan, joka johdattaa heidän alkeellisen ilmaisukykynsä soveliaaseen muotoon, joka ei loukkaa sivistynyttä ihmistä, on ranskalaiselle luonteenlaadulle kunniaksi, sekä noudattaa kauniin hillittyjä seurustelutapoja, mitä myös hovissa noudatetaan. Näin hyveellinen aateli opastaa karkeaa ja moukkamaista porvaristaiteilijaa oikeaan ja jaloon taiteeseen.

Porvari: Mikä takaa, että aateli tietäisi paremmin, mikä on hyvää ja oikeaa taidetta? Jos ainoastaan toistamme aristokratian vanhoillisia ja jäykkiä mielipiteitä, tulee taide ikuisesti toistamaan samoja kaavoja, ilman kehityksen raikkaita tuulia, ilman laajaa käsitystä ihmiselosta, ilman porvaristosta lähtöisin olevaa monipuolisuutta, vapautta ja luontevuutta.

A: Alhaisen porvariston ei tarvitse ilmaista itseään vapautuneesti ja luontevasti. Ainoastaan hovin mielipiteet ovat tärkeitä ja säilyttämisen arvoisia. Esimerkiksi draamakirjailija Shakespeare, josta nykyään puhutaan Englannissa, on barbaari, eikä hänellä ole ylemmän luokan edustajaa. Siksi hänen teoksensa eivät tule elämään, vaan kuihtuvat vähitellen toisten kansankirjailijoiden tieltä. Näin tuleekin olla. Vallitsevia käsityksiä ei tarvinne muuttaa, koska ne vastaavat jo huomionarvoisen väestön mielipiteitä. Emme ole kiinnostuneita karkeista ajatt Porvareiden ajattelu ei voi olla yhtä arv Porv

(Tähän esimerkki Shakespearen tuotannosta?

Kuten:
”Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa
hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
vääryttä sortajan, lain väännellystä,
Virastoit’ ylpeitä ja potkuja,
joit' ansiokkaat epatoilta saavat”


A: Juuri tällaisesta katkelmasta ilmenee parhaiten alempien kansankerrosten hillittömyys ja barbaria. Heidän asiansa älköön olko arvostella kenenkään ansiokkuutta.)
---

P: Entä kansankieli, mikä on mielipiteenne ranskasta kirjallisuuden kielenä?

A: Ranska on alempi kieli kuin sivistyneistön latina, ja arvokkaimmat teokset on aina hyvä lukea latinaksi. Toki ymmärrän, että kansankirjailijoiden on saatava kirjoittaa omalla kielellään, koskeivät he alhaissyntyisyydessään muuta taida.

Kertoja: Hyvä kuulijani, voitko hyväksyä tällaisen ajattelutavan? Porvari, talonpoika, veljeni ja sisareni, annatko vähälukuisen aateliston hillitä taiteellisia pyrkimyksiäsi? Annatko muodollisen hovietiketin kahlita luomisvoimaasi? Sallitko rakasta kieltäsi, ilmaisuvoimaista ranskaa, halvennettavan?
Unohda aateli, kansankirjallisuus on yhtä tärkeää, jopa tärk-
Millä oikeudella aateli näin rajoittaa porvariston
Voimmeko pitää oikeutettuna järjestelmää, joka suosii harvalukuista aatelistoa, ja estää kansallisen ajattelutavan nousemista näkyviin? 

Kääntäkäämme huomiomme tuoreisiin nimiin ja vaikuttajiin: uutta mielenkiintoista ilmaisutapaa, esseetä, esittelevä Montaigne, joka rohkeasti palvoo kieltämme ranskaa, eikä pyri hienostelemaan ja näin saattaa älykkyytensä hedelmät laajoille joukoille. Tai karnevaali-iloittelun perikuva Rabelais, jonka älyllinen komiikka on vertaansa vailla,

(esimerkit Montaignelta ja Rabelais’lta?)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

1900-luvun lopulta 2000-luvulle kirjallisuus oli pääsääntöisesti kokeilevaa tai kehityskertomusta. Muun tyylistä (esim. kauhu, rikos, rakkaus, fantasia) kirjallisuutta, riippumatta kirjallisista ansioista, kutsuttiin ”viihdekirjallisuudeksi”, millä oli negatiivinen merkitys. Vasta 2050-luvun tienoilla alettiin vähitellen ymmärtää, ettei kirjallinen arvo riipu tyylin valinnasta. Tätä uutta joustavampaa suuntausta nimitettiin systomykoosiksi*. Seuraavassa katkelma kirjallisuudenharrastajan kotisivuillaan julkaisemasta haastattelusta. 

Kirjallisuudentutkija: Kirjallisuus on jaoteltu kaunokirjallisuuteen sekä populaarikirjallisuuteen. Eri genreissä on tapana kirjoittaa kaavamaisesti, hyödyntäen tietyntyyppisiä elementtejä. Esimerkiksi kauhukirjallisuudessa viljellään yliluonnollisia ilmiöitä, ja rikoskirjallisuudelle ominaista on väkivalta. Nykyaikaisessa taiteentutkimuksessa ymmärretään, että kaavamaisuus ei ole hyvää kaunokirjallisuutta. Sen sijaan esimerkiksi kehityskertomukset ovat nykyään suosittuja.

Kauhukirjallisuuden asiantuntija: Miten niin kehityskertomus on täydellisin kirjallisuuden laji? Myös kehyskertomuksissa on tiettyjä kaavamaisia elementtejä, itse asiassa individuaatio on jo itsessään kaava. Ei vain olla totuttu katsomaan kaavoja sentyyppisessä kirjallisuudessa. Toisaalta, mitä pahaa on siinä että pukee sanottavansa esimerkiksi kauhukirjallisuudeksi: jos jokin genre on tyypillisesti kaavamaista, se ei silti vähennä yksittäisen kirjan tai kirjailijan arvoa. Kaavamaisia elementtejä voidaan käyttää niin taitavasti, että teos on kirjallisesti arvokas.

T: Fantasiakirjallisuus on tyypillisesti kaavamaista, ja näetkö kirjallisuushistoriassa yhtään hyvää fantasiakirjailijaa? Siispä sillä ei ole aineksia säilyä, koska jos olisi niin tottahan meillä sitten olisi sellaista. Stephen King, joka on populaaripiireissä kuulemma hyvinkin suosittu, on kauhukirjailija. Hänen suosionsa tulee hiipumaan vähitellen jonkun toisen kauhukirjailijan tieltä. Populaarikirjallisuuden tutkiminen toki on arvokasta ja niin poispäin, mutta me olemme oppineet kirjallisuushistoriasta tietynlaisten teosten arvokkuuden. Ei pelkkä kansan suosio tee kirjasta kirjallisuutta.

A: ”Mikä tahansa käy” -tyylinen kirjallisuus on nyt mennyt siihen suuntaan, että esimerkiksi Osmo Jokisen Nollapiste tai Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on kirjallisuutta, mutta sen sijaan Stephen Kingin teoksia ei hyväksytä kaunokirjallisuudeksi, koska hän kirjoittaa ”vain” -kategoriaan kuuluvan tyylin mukaisesti.

T: Eikö”mikä tahansa käy” -kirjallisuus paremminkin johda juuri populaarikirjallisuuden ylivaltaan ja älyllisen kirjallisuuden kuolemiseen? Vaadit toisaalta löysentämään rajoja niin, että kaavamaisuutta nimitettäisiin kaunokirjallisuudeksi, ja toisaalta tiukentamaan niin, ettei ole mahdollista kokeilla uusia tyylejä.

A: Mielestäni kokeilevuus sekä kehyskertomus ovat turhan korkealle arvostettuja. Kokeileminen voi olla hyvä asia jos se johtaa tuloksiin, mutta sen ei pitäisi olla itseisarvoista. Kauhuepiikka taas voi toisinaan olla Dostojevskin, Tolstoin ja Musilin perillistä, mutta tyyliksi vain on valittu vertauskuvallisempi kauhu realismin sijaan.

T: Tässä on katkelma Kingin Unensieppaajasta:
“'Tervetuloa omaan päähäsi, poikaseni.' Jonesy oli jäädä kiinni. Olisi jäänytkin, ellei hänen virtuaalivarastossaan olisi ollut loistelamppuja. Sitä paikkaa ei ollut fyysisesti olemassa, mutta hänelle se oli täysin todellinen, ja siksi se oli todellinen myös herra Harmaalle tämän putkahtaessa paikalle. Jonesy astui hikisenä taaksepäin. Herra Harmaa oli oven takana ja hallitsi hänen mieltään kaikilta muilta osin ja myös hänen ruumistaan, mutta konttoriin hän ei päässyt.”

Teos sisältää monia kaavamaisia elementtejä kauhukirjallisuudesta – ulkoavaruuden olento, ihminen vankina omassa päässään. Fantasiakirjallisuudella ei ole yhtymäkohtia todelliseen elämään.

A: No mutta miten analogisuus, eikö fantasian ja kauhun voisi nähdä analogiana ihmisten mielestä?

T: Teosten arvokkuus on älyllisyydessä. Kauhu vetoaa ihmisen alimpiin, primitiivisiin vaistoihin, kuten väkivaltaan, rakkauskirjallisuus puolestaan seksuaalisuuteen ja romantiikkaan. Tietenkin on selvää, ettei kaikista ole lukemaan tai kirjoittamaan älyllistä kirjallisuutta. Myös viihdekirjallisuus on tarpeellista, mutta kaunokirjallisuuden instituutiota ei ole hyvä päästää rappeutumaan.

Juontaja: No niin, kaikki okei? Hyväksytään vaan kaikki nöyrästi nämä postmodernismin perilliset, eliitin määrittelemät ahtaat rajat kirjallisuudelle! Eikö olekin loistavaa, että kirjallisuusinstituutio, opetus, apurahat, kulttuurilehdet, kirjastot, palkinnot keskittyvät kehityskertomusmereen kaunokirjallisuutena, suosivat kokeilevuutta laadun kustannuksella, ja nyrpistävät nokkaansa suosiolle ja joustavuudelle? Eivätkö olekin keinotekoiset ”kyseenalaistamis”kirjat parempia koska ne on määritelty sellaisiksi? On täysin asiallista ja objektiivista että itsetarkoituksellinen tekotaiteellisuus arvotetaan korkeammalle kuin ne teokset, jotka sattuvat osumaan etukäteen määriteltyyn huonouden kategoriaan.


* Kuvataiteilija Ernst Billgrenin teoksessa Vad är konst? (Bokförlaget Langenskiöld, 2008) kysyttiin, mikä on seuraava suuntaus kuvataiteessa. ”Systomykoosi”, vastaa Billgren. ”Kukaan ei tiedä, mitä se tarkoittaa, koska keksin sanan juuri äsken.” Alunperin nimen ottivat käyttöön itsetarkoituksellista kokeilevuutta vastustavat kirjailijat, mutta myöhemmin nimi yleistyi tarkoittamaan postmodernismin jälkeistä taidesuuntausta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti