Kingin ja Peter Straubin näkemyksiä kirjallisuudesta

KING: Kirjallisuuskritiikin tehtävänä on usein vain pönkittää kastilaitosta, joka on yhtä vanha kuin sen synnyttänyt lukeneiston snobbailu. […] Jopa Charles Dickens, romaanikirjallisuuden Shakespeare, sai kärsiä kriitikoiden hyökkäyksiä, koska hän valitsi usein kuohuttavia aiheita […] ja tietenkin myös siksi että hän oli oman aikansa ja meidän aikamme lukijarahvaan suosikki. Kriitikot ja oppineet ovat aina karsastaneet yleisömenestystä. Usein epäilyt ovat perusteltuja. Joskus taas tällaisia epäilyitä käytetään verukkeena, kun ei haluta käyttää aivoja.

(Stephen King: Kirjoittamisesta)

---------------

PLAYBOY: […] Michele Slung epäili kirjojesi hirveiden aihepiirien olevan ehkä syynä siihen, että jotkut kriitikot aliarvioivat kirjallisia lahjojasi. Slungin mukaan ”Arvosteleva establismentti ei ole ottanut Kingiä kovin vakavasti, jos ollenkaan. (Hänen) todellinen syntinsä – syy miksi hänen ei katsota painivan oikeiden kirjailijoiden sarjassa – on, että hän on valinnut tehtäväkseen kirjoittaa... siitä mikä törmäilee yössä.” […]

KING: […] Slung on oikeassa, kun hän viittaa kirjallisuusestablismentin pienen mutta vaikutusvaltaisen osan taipumukseen eristää ja välittömästi siirtää kauhu- ja fantasiakirjallisuus niinkutsutun vakavan kirjallisuuden piirin alapuolelle. Olen varma, että näiden kriitikoiden 1800-luvulla eläneet edeltäjät olisivat halveksien teilanneet Poen ja nimittäneet hänet suureksi amerikkalaiseksi roskakirjailijaksi.

Mutta ongelma ei koske vain omaa erityisalaani. Tuo pieni eliitti, joka on ryhmittynyt molempien rannikoiden kirjallisuuslehtien ja suurten sanoma- ja aikakauslehtien kirja-arvostelujen toimituksiin, olettaa että kaiken populaarikirjallisuuden täytyy määritelmänsä mukaisesti olla huonoa kirjallisuutta. Arvostelu ei kohdistukaan enää huonoon kirjoittamiseen; se kohdistuu kokonaiseen tapaan kirjoittaa. […] Nämä korkeakirjallisuuden maanpäälliset jumalat pitävät lähes uskonkappaleena, että juonen ja tarinan tulee olla alisteinen tyylille, kun taas oma syvä vakaumukseni on, että tarinan täytyy olla tärkein, sillä se määrittelee kaunokirjallisen teoksen kokonaan. Kaikki muut näkökohdat – teema, tunnelma, jopa ihmiskuvaus ja kieli ovat toissijaisia.

----------------

KYSYMYS: Tunnetteko osallisuutta siihen, että te 'kaksin käsin' olette nostaneet kauhugenren yleiseen tietoisuuteen, niin että se on nyt paljon hyväksytympi ja kunnioitetumpi kuin koskaan aikaisemmin?

STRAUB: Uskon sen johtuvan siitä, että me kirjoitimme kirjoja jotka olivat 'kauhua', mutta ne olivat ennenkaikkea romaaneja ja erosivat aikaisemmin kirjoitetusta kauhuromaaneista. Sisältö punnittiin tavallaan uudelleen. Kauhuromaanin idea laajeni muidenkin alalle tulleiden kirjailijoiden myötä. Kaupallinen menestys antoi työllemme hyväksynnän. Me saavutimme kaupallisen menestyksen osittain siksi, että tarjosimme kauhun siinä muodossa, että se voitiin vastaanottaa ja siihen uskottiin.

KING: Sen ei odotettu herättävän reaktiota: ”Tämä on kauhuromaani, joten minun täytyy varautua kökköihin henkilöhahmoihin, epäuskottaviin juonenkäänteisiin ja niin poispäin.” […] Uskon nykyisin – enkä aikaisemmin ajatellut näin – että meillä saattaa sadan vuoden kuluttua olla tärkeä sija Amerikan kirjallisuudenhistoriassa..
 

---------------

KING: […] luulen että lukijani pitävät kauhussa siitä, mitä voi lukea rivien välistä. Rivien välistä luetaan paljon. Jokainen kauhufiktio, oli se sitten romaanin tai elokuvan muodossa, sisältää laajempia merkityksiä, subtekstin. Rivien välit ovat täynnä jännitystä. Toisin sanoen, kauhufiktio, fantasiafiktio, kuvitteellinen fiktio, ne ovat kuin unta.

Freudilaiset väittävät, että unet ovat vertauskuvia. Saattavat ollakin tai sitten ei, mutta monet kirjojen ja elokuvien peloista ja painajaisista todella ovat vertauskuvia. Puhe saattaa olla vampyyreista tai ihmissusista... mutta rivien välissä tai alla, jännitteessä, mistä pelko syntyy, siinä on kysymys jo ihan muusta. […] Subteksti on juuri se laajempi merkitys, josta paljastuu kaikki se rivien välissä piileskelevä, mikä on vain yksi tapa kysyä: ”Mitä sinä pelkäät? Mitä minä pelkään? Jutellaanpa painajaisistamme."

-------------------

STRAUB: Luulen kuitenkin että osaltaan työmme pyrkii korostamaan niitä inhimillisyyden puolia, jotka ovat sen arvoisia. Rohkeutta. Ritarillisuutta. Huumoria ja uskollisuutta, pysyvyyttä. Näitä piirteitä tulisikin korostaa.

KING: Tämä tuntuu olevan ainoa foorumi, jolla niistä voi enää kirjoittaa, missä voi käsitellä romanttisia mielikuvia ilman että vaikuttaa älyttömän kornilta. […] Jossain toisessa kirjassa sitä vain tuhahtaisi ”Joopa joo! Varmaan niin!” Mutta [fantasiassa] se toimii.

(Paljaat luut. Stephen King ja kauhun anatomia)