keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Huomenna hän tulee

Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee on kuvaus taiteen rappiotilasta. Ensimmäisessä näytöksessä ei tapahdu mitään. Sitten tulee toinen näytös, jossa ei tapahdu mitään, ja henkilöt eivät enää muista ensimmäisen näytöksen tapahtumia. Molemmat näytökset koostuvat turhanpäiväisistä repliikeistä: ei haluta olla hiljaa, joten ollaan äänessä, vaikkei ole mitään sanomista. Samoin menee nykyajan taide: kenelläkään ei ole mitään sanottavaa, mutta koska halutaan olla äänessä niin taideteoksia pukkaa markkinoille solkenaan. Eilisen taidetta ei kuitenkaan muisteta enää tänään, koska sillä ei ollut mitään sanottavaa.

Huomenna hän tulee synnyttää jännitettä rikkomalla draaman konventioita: normaaleissa näytelmissä tapahtuu jotain. Näytelmän katsojalla on oletus, että kohta jotain tapahtuu, joten näytelmän jännite syntyy pelkästä ajan kulumisesta, siitä että odotetaan jotain tapahtuvan. HHT toteuttaa odottamisen teeman monikerroksellisesti: henkilöt odottavat Godot'ta, katsojat odottavat että jotain tapahtuu. Samoin taiteessa nykyään odotetaan että jotain tärkeää tapahtuu, mutta mitään ei koskaan tapahdu. HHT onkin usein nähty elämän tarkoituksettomuuden kuvaajana, ja sen voi tulkita osoittavan taiteen tarkoituksettomuuteen ja tyhjänpäiväisyyteen.

Ainoa muutos edelliseen taiteeseen = näytökseen on lähinnä kosmeettinen: näytelmässä puuhun on kasvanut lehtiä; itse taiteen sisältö on yhtä paskaa kuin ennenkin. Tapahtumat ovat satunnaisesti valittuja eivätkä anna mitään apuja tulkinnoille: syödään porkkanaa, yritetään vetää kenkää jalkaan, vaihdellaan hattuja, pohditaan ajan kuluksi hirttäytymistä.

Vladimirin ja Estragonin keskustelulle leimallista on ohi- ja ristiinpuhuminen: he joko puhuvat samasta asiasta mutteivät huomioi toisiaan ollenkaan vaan jättävät kysymykset huomiotta, tai sitten puhuvat eri asioista, ovat vastaavinaan toisen kysymykseen vaikka vastaus käsittelee eri aihetta. He myös riitelevät ja haukkuvat toisiaan, kunnes jompikumpi katuu ja yrittää hyvitellä. Samoin käy taideteosten kesken: teos ei sano mitään järkevää, on kommentoivinaan toista teosta, teosten kielet ovat täysin yhteismitattomia, taiteilijat riitelevät ja haukkuvat toisiaan.

Lucky, paikalle tulevan maanomistaja Pozzon orja, on parodia taidekriitikoista ja taidetutkimuksesta: hän vuodattaa pseudointellektuellin monologin, käyttää mukatieteellisiä ja vierasperäisiä käsitteitä ja ylipitkiä monimutkaisia rakenteita sekä viittaa tutkijoihin ja tutkimuksiin selventämättä, mitä hän varsinaisesti on perustelemassa. Näytelmän muut henkilöt eivät seuraa Luckyn puhetta eivätkä tajua siitä mitään, kun ei siinä ole mitään tajuttavaakaan. Toisessa näytöksessä Lucky muuttuu sokeaksi: kirjallisuusinstituutio taantuu jatkuvasti. Lucky ei missään vaiheessa kommunikoi järkevästi muiden kanssa, aluksi hän sisäänpäinkääntyneesti tottelee Pozzon käskyjä, ja hänen päästyään lopulta ääneen monologi muistuttaa lähinnä mielipuolen hermoromahdusta.

Pozzon puolestaan voisi ajatella kuvastavan jotain voimaa, mikä ohjaa kirjallisuusinstituutiota: markkinavoimia kenties? Markkinavoimat ruoskivat, käskyttävät ja orjuuttavat intellektuelliparkoja, jotka alistuvat hiljalleen ja päästessään lopulta ääneen eivät saa mitään järjellistä sanotuksi. Toisessa näytöksessä Pozzosta tulee tyhmä, samoin kuin markkinavoimatkin taantuvat yhä kaupallisempaan suuntaan. Kaupallisuus orjuuttaa taideinstituutiota joka ei kuitenkaan ole paljon parempi, ja itse taide katsoo tyhmänä sivusta.

Godot on jotain, mitä taiteessa pitäisi tapahtua jotta se toipuisi postmodernismin kriisistään. Poika, joka tulee molempien näytösten lopussa tuomaan viestiä Godot'lta, kuvastaa taiteen kuluttajia: taideinstituution tarkoituksettomuuden kanssa tekemisiin joutuessaan he pelkäävät ja arastelevat, vastaavat yksisanaisesti ”yes, sir” ja ”no, sir”, eivätkä voi peitellä epävarmuuttaan. Taideinstituutio Vladimir kovistelee poikaa ja suuttuu hänelle kun Godot ei tule, kanavoi siis kuluttajiin ahdistuksensa taiteen kriisistä. Paradoksaalista on, että kuluttajat, eli poika, ovat ainoita jotka oikeasti joskus ovat olleet tekemisissä Godot'n kanssa. On myös mahdollista, että poika on itse Godot. Näytelmässä pojan ja Godot'n kohtaamista ei kuitenkaan näytetä, sillä kuluttajan kokemus taiteesta ei ole olennainen taideinstituutiolle. Taideinstituutio haluaa vain imeskellä porkkanaa ja pohtia hirttäytymiserektioita.


Huomenna hän tulee blogeissa

Kiiltomato: Älyllisessä lumovoimaisuudessaan näytelmä onkin kuin eräänlaista eksistenssikriisistä fantasiointia.

Tuomo: Hahmot elävät kummallisessa suhteessa jopa toisiinsa. He eivät ole aidosti ystäviä. He välineellistävät toisensa. He eivät esimerkiksi kestä yksinoloa, joten toista kestetään siksi että ei tarvitsisi olla yksin.

Teemu: En tajunnut mitään. Totta kai minulla oli välittömästi lukemisen jälkeen tarve muodostaa teorioita siitä, mistä näytelmä kertoi. Jumalasta. Tai siitä, miten odottamalla tapahtuvan mitään ei tapahdu. Tai läheisriippuvuudesta.

Mika: Godot suorastaan huutaa tulkitsemaan itseään. Se lienee ymmärrettävää, koska tuntuu mahdottomalta hyväksyä tällaista vetovoimaa tekstiltä, jolla ei ole mitään yleistä olemassaolon absurdiutta kummempaa taustamotiivia. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti