Paljon sanottavaa ei mistään

"[K]irjallisuudentutkijat voisivat [...] kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan."
- Tommi Kakko: Paljon sanottavaa ei mistään (Avain, 1/2014)

Tämä on herkullisinta mitä olen aikoihin maistanut.

Ensinnäkin Kakko valitsee verbiksi "pelkistää". Yksinkertaistaa, tiivistää, kiteyttää. Annetaan kuva, että kirjallisuudentutkimuksen hedelmällistä runsautta typistetään, kutistetaan, lopputulos on jotain vähemmän, jotain kuivempaa kuin kuvaileva ja monipuolinen alkutilanne. Sen sijaan se, mikä kirjallisuudentutkimuksen kielen kritiikissä halutaan, on luonteeltaan enemmänkin selventämistä: turhan käsitesotkun poistamista, monimutkaisuuden minimoimista, selkeää jäsentelyä niin että olennaisuudet erottuvat epäolennaisuuksista. Kakko siis olkiukkoilee.

Selventämisvaatimus on sitä samaa mistä puhuvat mm. Wittgenstein, Einstein, Sokal ja muistaakseni Chomsky myös. "Jos et pysty selittämään asiaa selvästi, et ole ymmärtänyt koko asiaa."

"Ongelmat, jotka vaikuttavat pelkistämisen jälkeen absurdeilta" taas on kaunisteltu tapa sanoa, että tutkimusongelmat näyttävät ikävän turhilta ja hyödyttömiltä jos kieli ei enää ole nätin koukeroista. Kakko tarkoittaa varmaan sanoa, että kaikkea ei voi ilmaista yksinkertaisesti, että selventäminen olisi väistämättä silpomista, typistämistä. Siitä olen samaa mieltä. Määritelmä "jääkiekko = 12 äijää tökkii kepeillä littanaa kumista kappaletta" typistää selvästi jääkiekon olennaisia aspekteja, vaikka se onkin tyylipuhtaasti selkeytettyä ja yksinkertaistettua kieltä. Samoin vaikkapa matemaattisia todistuksia ei välttämättä voi ilmaista selkokielellä.

Kakko näyttää siis olevan haparoiden oikeilla jäljillä, mutta ongelma tuleekin vasta kysyttäessä, onko kirjallisuus verrannollinen jääkiekkoon ja matematiikkaan, onko kirjallisuudentutkimuksessa asioita joiden ainoa oikea ilmaisutapa on vaikeaselkoinen kieli. Havaintojeni mukaan suurin epäselkeyden ongelma on yleensä samankaltainen kuin aiemmin bloggaamassani Kristevan teksteissä: hän sanoo "Kielen dialogi manifestoituu siinä vain kerronnan infrastruktuurissa" kun hän tarkoittaa "dialogia on vain kerronnassa". Tämä väite on jokseenkin itsestään selvä, mutta joskus päädytään myös absurdiuksiin, kuten "kerronta rakentuu kerronnassa". Tällaisessa tapauksessa sama asia voidaan yleensä ilmaista selkeämmin, joten käsitteiden hämärtäminen on perusteetonta.

Tarkastellaanpa koko koko kappaletta josta lainaus on peräisin:

"Kirjallisuudentutkimuksen kieli on aina saanut osakseen kritiikkiä, mutta kirjallisuudentutkijat tietävät, että joskus selväkielinen argumentti ei aja asiaansa teoreettisesti eikä pedagogisestikaan. Vaikeaselkoisuuden lähde on kirjallisuudentutkijoiden tiedossa, sillä kirjallisuuden kieli on aina taipunut groteskeihin muotoihin, joissa kommunikoinnin tehokkuus on toisarvoista. Suuri yleisö voisi olla vastaanottavaisempi, jos virallisen kielen merkityksettömyyden voisi pukea mahdollisimman selkeisiin sanoihin ja perustella paremmin. Toisaalta kirjallisuudentutkijat voisivat ottaa oppia filosofien kokemuksista ja kieltäytyä pelkistämästä pelkistyksen jälkeen absurdeilta vaikuttavia ongelmiaan."

Jos tarkoitus on samaistaa kirjallisuudentutkimus sen tutkimuskohteisiin, kirjallisuuteen, pelkistämisestä kieltäytyminen tuntuu oikeutetulta. Kaunokirjallisuutta ei lueta vain saadakseen tietää sen asiasisällön, vaan olennainen osa lukukokemusta on se polku jota pitkin asiasisällön tietämiseen päädytään. Vähän kuin pelejä ei pelata vain pisteiden saamisen vuoksi, tai jännäreitä ei katsota vain saadakseen tietää kuka murhaaja oli.

Mikäli tämä samaistus olisi oikeutettu, on perusteltua sanoa että selventämistä ei tarvita, että kirjallisuudentutkimuksen ydin tarvitsee lennokasta kieltä enemmän kuin eksaktiutta. Sinänsä se kyllä käy, silloin vain on aika aiheetonta nimittää kyseistä toimintaa "tutkimukseksi", kun painopiste sijoittuu tutkimuskohteiden sijasta välineistön hiomiseen. Paremminkin se on jonkinlaista kirjallisuuden filosofiaa tai kirjallisuuden esseistiikkaa.