lauantai 19. huhtikuuta 2014

Ruoskinta III: Ristiriidat

(johdanto)

Bahtin, joka oli ensimmäisiä poeettisen sanan logiikan tutkijoita, etsi sen juuria karnevaalista. Karnevalistinen diskurssi murtaa kieliopin ja semantiikan sensuroiman kielen lait, ja tällä nimenomaisella liikkeellä siitä tulee sosiaalinen ja poliittinen vastaväite. Kyse ei ole yhdenvertaisuudesta vaan pikemminkin identiteetistä virallisen kielellisen koodin ja virallisen lain kyseenalaistamisen välillä.

Minkä yhdenvertaisuudesta? Onko siis karnevalistinen diskurssi virallisen ja kyseenalaistamisen välillä? Myöhemmin tulee ilmi, että karnevalistinen diskurssi tarkoittaa virallisen kulttuurin kyseenalaistamista, mutta tästä saa sellaisen vaikutelman kuin se sijaitsisi virallisen ja kyseenalaistavuuden välillä.

Termi ”ambivalenssi”merkitsee historian (yhteiskunnan) sisällyttämistä tekstiin ja tekstin sisällyttämistä historiaan; kirjailijalle ne ovat yksi ja sama asia.

No tuo ei muistuta ambivalenssin määritelmää kovinkaan paljon. Ambivalenttius on moniarvoisuutta tai kaksijakoisuutta. Jos merkitään A = teksti on ambivalenssi ja H = tekstiin on sisällytetty historiaa, niin tarkoitetaanko väitteellä jotakin seuraavista
- jos havaitaan A, niin väistämättä pätee H
- jos ei havaita A:ta, niin väistämättä pätee ei-H
- jos kirjailija toteuttaa H, niin väistämättä pätee A
- jos kirjailija ei toteuta H, niin väistämättä pätee ei-A
joiden totuusarvoista en ole ollenkaan vakuuttunut.

Fregen ja Peanon sekä edelleen Lukasiewiczin, Ackermannin ja Churchin moderni logiikka, joka kehittyy 0-1 -ulottuvuuksilla, ja jopa Boolen joukko-oppi, jonka formalisoinnit sisältävät enemmän rakenneyhtäläisyyksiä kielen toiminnan kanssa, ovat käyttökelvottomia poeettisen kielen sfäärissä, jossa 1 ei ole raja. Poeettinen kieli ei siis ole formalisoitavissa olemassaolevien loogisten (tieteellisten) toimintatapojen avulla ilman, että sitä muunnetaan.

Boolea kirjallisuudentutkimuksessa? Mielenkiintoista. Hieman outoa ottaa asia tällä tavalla esille, aivan kuin joku olisi todella yrittänyt soveltaa boolea kirjallisuuteen. Loogisuuden typistäminen boolen algebraan on epäloogisuuden riemuvoitto. Fanfaareja, olkaa hyvät.

Kirjallisuuden semiotiikan on lähdettävä poetiikan logiikasta, jossa kontinuumin mahtavuuden käsite sisältäisi intervallin nollasta kahteen ja jossa 0 ilmaisee lakia ja 1 implikoi sen ylittämisen.

Kontinuumi = jatkuvuus. Ahaa, Kristevasta on siis okei typistää poetiikka nollaan, ykköseen ja kakkoseen, vaikka Boolea hän ei kelpuuttanutkaan. Tällaisten matemaattisten käsitteiden sössöily on lähinnä pinnallista tieteellisyyskuuloisuuden hakuisuutta.

Tässä ”kontinuumin mahtavuudessa” nollasta erityiseen poeettiseen kaksoismerkitykseen, ”kielto” (kielellinen, psyykkinen, sosiaalinen) on 1 (Jumala, laki, määritelmä). Ja ainoa kielellinen käytäntö, joka ”pakenee” tätä kieltoa, on poeettinen diskurssi.

Kristeva on sitä mieltä, että kielellä on vain kaksi ulottuvuutta. Virallinen kulttuuri (1) ja poeettinen eli 0. Todellisuudessa ei ole olemassa yhtään mitään kieleen liittyvää jonka voisi typistää noin raa'asti.

Tämän seurauksena epiikka on uskonnollista, teologista, ja kaikki ”realistiset” kertomukset, jotka ovat kuuliaisia 0-1 -logiikalle, ovat dogmaattisia. Realistinen romaani, jota Bahtin nimittää monologiseksi (Tolstoi) kehittyy tässä tilassa. Realistinen kuvaus, ”luonteen” määrittely, ”henkilökuvien” luominen, ”subjektin” kehitys: kaikki nämä kertomuksen kertomukselliset ja kuvailevat elementit kuuluvat intervalliin 0-1 eli ne ovat monologisia. Ainoastaan karnevaalissa toteutuu poeettinen 0-2 -logiikka: se ylittää sekä kielellisen koodin että sosiaalisen moraalin säännöt ja omaksuu unen logiikan.

Se, mitä Kristeva tässä itse asiassa sanoo, on että on olemassa virallinen kieli ja epävirallista kieltä on olemassa vain yksi mahdollinen. Toisin sanoen on olemassa kaksi virallista kieltä, eikä monimuotoisuutta ollenkaan.

Ambivalenssin termi on sovellettavissa kahden romaanin rakenteessa havaittavan tilan korvaamiseen toisella: dialogisen ja monologisen tilan.

Eli dialoginen tila ja monologinen tila ovat romaanin rakenteessa havaittavia tiloja. Millä ne korvataan? Tähän asti olin kuvitellut että monologi on sitä vanhentunutta paskaa ja dialogi on se Bahtinin keksimä uusi jännä juttu, se ”toinen”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti